Vengeance — ”Heillä oli se tulossa”

Vengeance antaa kaivaa pihvit hampaankoloista.

Kalavelat maksuun, korkojen kera

Tämänkertainen arvostelupeli on nimetty teemansa mukaisesti varsin yksioikoisen kylmästi: Vengeance, kosto. Kyseessä on suht tuntematon nimike. En löytänyt siitä jutun juttua. Perkaan peliä tässä arvostelussani tuttuun tapaan yksinpelimoodin kautta, joka on tarinallisempi kuin moninpelin kilpajuoksu, ja sopinee näin blogiinkin paremmin.

Jokseenkin hämmentävästi näinkin simppelistä pelistä irtosi niin paljon kerrottavaa, että alunperin jutusta oli määrä tulla kaksiosainen. Toista osaa ei koskaan nähty, mutta nyt juttu on viimeistelty yhdeksi kokonaisuudeksi. Oikeasti pelisessiot ovat melko nopeita, vaikka tästä pitkä juttu syntyikin.

Vengeance potkii kierteellä kahteen suuntaan

Vaikka Vengeancessa huomio kiinnittyykin väistämättä ensimmäisenä Axel Torveniuksen ja Fabrizio Calin riipivän kauniiseen grafiikkaan, toimii se myös pelimekaniikkojensa puolesta.

Pelin mekaniikat ovat virkistävä sekoitus europeliä ja amerikanroskaa. Peli jaksottuu niin, että pelaajat pääsevät vuoroin pohtimaan tarkkoja taktisia valintoja, vuoroin nakkelevat arpaa rystyset veressä. Tämä jakaa pelisession leppoisasti erilaisiin vaiheisiin.

Vengeance on varsin yksinpeliystävällinen. Sääntövihkossa on oma sivunsa sääntömuutoksille ja jokaisella pelihahmolla on omat skenaario- ja tarinakortit yksinpeliin. Tarinat ja tavoitteet ovat toistaan vaikeampia.

Yksinpelaajat huomioitu huolellisesti

Vaikka Vengeance on suunniteltu moninpeliksi, on Mighty Boards selvästi halunnut sen tarjoavan myös nautinnollisen yksinpelailukokemuksen. Onhan se nyt jo teemansakin puolesta pakollinen! Panostuksen huomaa siitä että jokaiselle hahmolle on suunniteltu oma kostotarinansa. Lisäksi ohjevihkosessa on kokonainen sivu täynnä pieniä (mutta helppoja) sääntömuutoksia, joilla peli muuttuu kilpajuoksun sijasta yksilölajiksi. En ole ihan varma, onko Vengeance This War of Minen tapaan ehkä jopa parempi yksinpelinä kuin porukassa?

Kourallinen hahmoja pelattavaksi

Vengeancessa tulee viisi peruskostajaa. Tämän lisäksi voi hankkia entisen showpainija Meatboy Murphyn lisähahmona. Isommassa Rosari-jengilisäosassa uutena sankarina toimii alkoholisoitunut pappismies Reverend Gray. Kickstarter-version mukana sai kärttyisen sporttimuijan jota ei väldeen muualta enää saa. Kaikkiaan Vengeancessa on siis 8 pelattavaa hahmoa, jos kaiken onnistuu hankkimaan.

Tämä arvostelu keskittyy nyt kuitenkin peruspelin rehevään rekkisrouvaan ja hänen koviin kokemuksiinsa.

”That woman deserves her revenge and we deserve to die.”
— Budd, Kill Bill Vol. 1

Jokaiselle pelaajahahmolle on luotu oma, yksilöllinen yksinpelitarinansa roistoineen.

Vengeance — Kosto maittaa

Peli alkaa kuten kaikki hyvät kostoleffat. Pelaajan hahmo kärsii pelin alkaessa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, useimmiten kidutustakin. Uhri pahoittaa tästä mielensä ja sekös saa hänet hautomaan väkivaltaista kostoa, kuten kuvioon kuuluu. Yksikään paha teko ei tule jäämään rankaisematta.

Taustatarinasta käynnistyvä tapahtumasarja on pelin suola. Tämän tarinan aikana kierretään kylillä selvittämässä erinäisiltä poliisin vanhoilta tutuilta kohteena olevan rikollispomon sijaintia. Myös jengin väliportaan pikkupomot saavat osansa.

Kukaan tuskin yllättyy, että vastaukset kysymyksiin irtoavat pääasiassa yhtä matkaa etuhampaiden kanssa, ienhyhmän kyydittämänä.

Ne elukat! Tappoivat elämäni rakkauden. Jonkun saatanan velan takia, johon meillä ei edes ollut osaa tai arpaa! Silmieni edessä ampuivat keskelle hänen kurttuista, pakenevaa hiusrajaansa kuin laitoskasvatetun naudan. Hänen samenevat lasiaisensa katsoivat suoraan sieluuni vielä viimeisen kerran. Hän oli poissa. Teki mieli huutaa, mutta purin hammasta.

Sillä hetkellä halusin vain juosta. Paeta. Vetää lärvit ja käpertyä halvan motellin kupruilevalle linoleumille. Halusin kuolla. Tavallaan olinkin jo kuollut, joten olin enää askeleen päässä toteutuksesta. Mutta… lastemme vuoksi en voinut. En vielä. Heistä olisi päästävä ensin eroon.

Pelipöytä täyttyy kaupungin eri lokaatioista, joissa notkuu kaiken maailman mätisäkkiä vartoamassa turpasaunaansa.

Katujen laki

Kuten sanottua, nämä sekalaiset pubeissa ja punttisaleilla lojuvat elämäm_koululaiset eivät yleensä ole lähtökohtaisesti kovinkaan yhteistyökyvykkäitä. Tiedot joutuu niistämään heistä voimakeinoin. Näissä haastatteluissa nyrkkirauta, haulikko ja kierrepotkut puhuvat samaa kieltä, tarjoten avaimen avartavaan dialogiin.

Toisinaan saa tosin itsekin alkaa etsimään uusia grillsejä erkaantuneen etupurentansa tilalle, mikäli unohti hakea ne notkeammat nappiverkkarit pesulasta.

Kuukaudet kuluivat. Ajan myötä arvet parantuivat ja käsivarren luutkin eheytyivät vähitellen. Kyllä sillä jo nimensä kirjoitti, edes välttävästi. Mutta sieluni oli edelleen riekaleina. Vapina palasi yhä toisinaan. Sitten aina kun viimein olin saanut tauon riipivästä kaipauksesta, näin liivijengin kaahaavan ohi. Heittivätpä erään kerran ohi ajaessaan kaljatölkilläkin. ”Runkkarit!”

Pelin alussa selvitetään vihamiehet ja heidän aiheuttamansa kärsimys. Kaiser on pomon oikea käsi, joka mursi pelaajahahmolta käsivarren. Limp Oscar törkkäsi moralla kylkeen ja esti nukkumasta törkeän vapaudenriiston aikana. Vahingot merkataan hahmotaululle punaisina ja mustina vammanappuloina.

”I will look for you, I will find you — and I will kill you”

Peli alkaa montaasivaiheella, jossa selvitetään, ketkä ovat pelaajaa vastaan rikkoneet. Tässä pelissä anteeksiantoa ei jaeta, eikä poskea käännetä. Heitä vastaan tullaan nostamaan käsi. Yksinpelissä syylliset määräytyvät tarinan mukaan, mutta moninpelissä pelaajat valitsevat itse kädessään olevista hamppareista ne, jotka aikovat pätkiä ekana.

Niiden kuukausien aikana lopulliseen ratkaisuun johtava suunnitelmani kirkastui mielessäni. Kun melkein vuosi oli kulunut tuosta elämäni käännekohdasta, olin viimein onnistunut myymään lapset kiertolaisille ja suunnitelmani saattoi käynnistyä. Oli aika siirtyä suunnitelman seuraavaan vaiheeseen ja hankkia helposti kätkettävä Colt .38 -revolveri.

”Ämmien mutka, mutta ei petä koskaan”, totesi yrtille tuoksuva tuuheatukkainen jamaicalainen. Sade oli juuri loppumaisillaan. Katselin balettikoulun sivukujalle syntyneitä suuria vesilammikoita mietteissäni. Alakuloisena pitelin tuota kylmää pientä raudankappaletta ahavoituneilla kämmenilläni. ”Ne ihmispaskat eivät tästä ulos kävele. Eivät ainakaan omin jaloin”, mutisin huultani purren. Likaiset setelit vaihtoivat taskua, kuin huomaamatta. ”Tuskinpa yksikään niistä paskiaisista tulee myöskään syömään enää omatoimisesti, siitä aion pitää huolen”, jatkoin kalseaa monologiani kädet vapisten. Tummanpuhuva mies kohautti olkaansa ja pakkasi huopakääröt takaisin pakettiautoonsa. Mies varoi villamyssynsä putoamista siinä kyyristellessään.

Parhaat päivänsä nähneestä pakettiautosta kantautui voimakas aromi. Lienikö ihan kasvattaja. Sitä en saa koskaan tietää, sillä tämän jälkeen emme enää tavanneet uudelleen.

Tuleviin yhteenottoihin valmistaudutaan taistelutilanteiden ulkopuolella.

Murhahommat vaativat tarkan valmistautumisen

Pelin alussa ja myöhemmin kostokeikkojen välissä käydään läpi lyhyitä preppaus- ja motivointijaksoja. Näiden jaksojen aikana parannellaan haavoja ja valitaan millä tavoin aikoo valmistautua seuraavaan yhteenottoon. Keinoja on monia, eivätkä ne kaikki ole aina tarjolla. Moninpelissä parhaat viedään nenäsi edestä.

Pelaaja valitsee kädestään kolme mieleistään Montage-korttia hahmotaulunsa yläreunaan. Kortit antavat erilaisia käyttöpisteitä hahmon paranteluun. Moninpelissä kortit paljastetaan yksi kerrallaan, yksinpelissä ne voi asetella heti näkyville (duh..).

Kortteja on kuusi ja lisäksi on vielä kolme hardcore-korttia, jotka otetaan käyttöön vasta jos pelataan haastavampaa moodia. Tässä moodissa kolmesta kortista joutuu poistamaan kaksi pelistä aina kun ne on pelattu, eli valinnat hupenevat loppupeliä kohden. Omasta mielestäni tämä on hyvä lisä pelin resurssien hallintaan. Hardcore-moodissa on muitakin muutoksia, kuten 3 minuutin tiimalasi taisteluita vauhdittamaan.

Arvailua ja ennakkopäätöksiä

Tarjolla olevat montaasikortit vaihtelevat hahmoittain. Ensimmäisellä kahdella kortilla hankittiin nyrkkirautaa ja paranneltiin haavoja. Kolmas kortti ylemmässä kuvassa kuvastaa sitä panostusta, jonka hahmo on käytänyt ajastaan tarkkaillakseen rikollisten liikkeitä. Tarkkailua kuvataan leikkisästi kiikarinappuloilla.

Korttien lisäksi heitetään valkoisia noppia jotka vahvistavat korttien bonuksia, kuvakkeesta riippuen. Hahmon kärsimä stressivahinko vähentää käytössä olevia noppia, joten kannattaa muistaa lepuuttaa ja parannella hahmoa jos mielii loppupelissä nauttia vielä vaihtoehdoista. Mikäli pelaajia on useampi, nopat heitetään niin sanottuun ”pooliin”, josta sitten kukin valitsee vuorollaan omien heittojensa mukaisen määrän noppia yksitellen.

Vengeancessa on aimo niput satunnaisia taito- ja lisävarustelaattoja taisteluita vauhdittamaan.

Harjoittelu tuottaa hedelmää

Yksi tärkeä osa preppausvaihetta on uusien taistelutaitojen harjoittelu. Näitä voivat olla pikajuoksu, hyppyhidastukset, silmittömät raivonpurkaukset, kirveen heitto tai vaikkapa rosvojen käyttäminen ihmiskilpenä. Vaihtoehtoja on kolmisen kymmentä ja ne vaihtelevat pelikerroittain.

Näiden lisäksi hahmonsa voi varustaa erinäisillä kertakäyttöisillä varusteilla, kuten lääkintävermeillä, nyrkkiraudoilla tahi savupommeilla. Vaihtoehtoja piisaa siinäkin.

Vengeancessa erilaisia taito- ja varustelaattoja voi olla useitakin, jolloin ne pinotaan päällekäin. Varusteet poistuvat pinon päältä käytön jälkeen. Tällä kertaa nyrkkirauta jytää, sillä ensin se antaa kertakäyttöisen lähitaisteluiskun [Brass knuckles], jonka vahinko tuplaantuu alta paljastuvalla taidolla [Heavy hitter].

Kostaja omaa erityisen setin taitoja

Pelin taistelut äityvät maistuviksi kun hahmolle saa harjoiteltua useamman taidon. Niiden avulla saattaa kolmestakin nopasta saada irti puolen tusinaa tappoa, kun oikein huolella manipuloi ja ketjuttaa.

Esimerkkinä vaikkapa tilanne, jossa noppatulokset Rosvo, Veitsi, Tupla-veitsi. Rosvonoppaa ei vielä huomioida. Ensin Sprint-taito vaihtaa veitsen kahdeksi juoksuksi. Tämän jälkeen vaihdetaan Chargella toinen juoksuista takaisin perusveitseksi, eli ollaan saatu juoksu kolmanneksi toiminnoksi itse heitettyjen lisäksi. Spin Axe Throw vaihtaa tupla-veitset kahdeksi ampumisvahingoksi.

Näin pelaajahahmolla onkin käytössään siis kahden nopan sijasta neljä toimintoa. Ensin puukotetaan ensimmäinen urvelo, juostaan viereiseen ruutuun ja ammutaan taaksepäin ne kaksi viimeistä mulkvistia juuri ansaituilla ekstratoiminnoilla. Eikä paikalla ole enää ketään joka käyttäisi rosvonoppaa hyökätäkseen. Nättiä, mitä?

”En aio päästää niitä paskiaisia helpolla. Ne elukat tulevat maksamaan räkäisistä nauruistaan vielä kovan hinnan. Saavat jokainen otsaansa lyijynapin, jahka pääsen sen heille jakamaan, se on vissi ja varma. Pistän heidät anelemaan armoa, antamatta sitä.”

Viikkojen harjoittelu alkaa viimein tuottaa tulosta. Ampumisessa erityisesti huomaan kehittyneeni. Ei minusta kisaradoille ole, sen myönnän, mutta eipä tässä tauluun ollakaan ampumassa. Naamatauluun korkeintaan. ”Vitut minä pistesijoista, kunhan kusipäitä tippuu.”

Tappelu tulee olemaan raskasta ja vastassa on isoja kovanaamoja. On ollut kovan työn takana saada tämä lihapiirakoilla muovattu kropanraakile elvytettyä jonkinlaiseen kuntoon ennen ajojahtia. Aamun valjetessa juosten metsään, kiipeilyrata kallioilla, ammuntaa tölkkeihin, ammuntaa juosten, joen ylitys uiden, ammuntaa riippuviin pulloihin, lisää kiipeilyä. Välissä satsuma. Ja taas jumalatonta kyytiä takaisin urbaanilähiöön pultsareiden kanssa painiskelemaan. Ihan meinaa hiki tulla.

Taistelut ovat näppäriä pikku putsleja. Nopat määräävät tahdin, mutta tuloksia voi myös manipuloida mikäli omaa oikeat taidot. Näin syntyy usein hienosti ketjutettuja komboja.

Majamin Kuuma linja

Jos olet pelannut tietokoneella Hotline Miamia, osannet arvata mikä on meining, kun pelaajahahmo paukkii mestoille. Meno on totisesti hurmeista, eikä paikalta useinkaan kovin moni kävele pois. Eikä aina pelaaja itsekään. Kaikki tapahtuu sekunneissa.

Taistelut koostuvat kolmesta nopparundista. Niiden alkuun heitetään taistelukykyjen sallima määrä punaisia ”tapponoppia”. Nopat kertovat karun yksinkertaisesti ne tavat, joilla pelaaja onnistuu saamaan hengiltä alueella majailevat pahikset.

Käytettävissä olevien noppien määrä laskee haavoittumisten myötä, ja toisinaan saa vihreän lisänopan käyttöönsä. Nopat määräävät myös roistojen hyökkäysvuorot, samoin nopean liikkumisen ruudusta toiseen. Taitava (ja onnekas) pelaaja välttää usein kaikki iskut oikeanlaisella kikkailulla. Näin retkut jäävät usein jopa tyystin ilman omaa toimintavuoroansa ollessaan niin häkeltyneitä tapahtumien kulusta.

Monenlaista mulkeroa löytyy.

Vengeance ammentaa roistojen stereotyypeistä

Vengeancessa on pääasiassa neljää kriminologian stereotyyppiä edustettuna. Mustilla renkuloilla merkatut edustavat pikkurikollisia, jotka saa nujerrettua pelkästään rumia puhumalla. Näiden lisäksi kentillä neppailee myös vähän tuhdimpaa olmia vihreissään, joiden pätkiminen vaatiikin sitten jo tuplavahingon. Siniset ampujat voivat hyökätä vain viereisiin sektoreihin (eivät omaansa), mutta aiheuttavat toisinaan ongelmia jos ei heti onnistu pääsemään heidän kanssaan samalle sektorille. Sitten on vielä keltaisella merkatut portsarikaapit, jotka päästävät ruudustaan pois vain kuolleen ruumiinsa yli.

Näiden lisäksi on saatavilla lisäpaketteina moninpeliä varten vähän erilaisia lisäkörmyjä, mutta ymmärtääkseni niiden funktiot ovat pelissä mukana tulevia vähäisemmät.

”Hei kaveri, tota, sori… Ei sulla olis heittää yhtä röökiä?”, kysyy kylmässä värjöttelevä narkkari pää syvälle huppuun verhottuna. ”Mnjaa, no tota… Venaas kun tarkistan”, tokaisee mauttomaan Gucci-hihattomaan sonnustautunut laiheliini. Leimoistaan päätellen poika on istunut.

Ei. Tämä muija ei ”venaa” ketään.

Laiheliinin kaivaessa savukeaskiaan esiin katsahtaa hän samalla kohti kysyjää, vain saadakseen vasaran läpi vasemman aivolohkonsa. Poika ei ehdi rekisteröimään korvansa lävistänyttä vierasesinettä. Kuluu vetinen, muljuva ruksahdus korvan rustojen siirtyessä sisätiloihin. Laiheliinin katse kohdistuu vasemmalle, kuin kysyen vasaran merkitystä. Sanaakaan hän ei onnistu suustaan artikuloimaan. Tuntuu kuin huulillaan roikkunut savuke pysyisi hetken paikoillaan sitä ympäröivien huulten siirtyessä sivummalle. Kuin sarjakuvissa. Tavallaan aika hassua.

Tässä pelissä päitä putoilee ja meno on hektistä. Välillä on mahdotonta välttää osumia. Sininen pyssymies pääsi yllättämään.

Hyökkäykseen havahtuessaan tyylikäs, jakkupukuun ahtautunut skrode itämainen neito kiitääkin jo kohti pitkän veitsen kanssa. ”Shit.” Vasaran ollessa varattuna on iskettävä seuraavalla mitä käteen sattuu. Palava savuke. Körssi lentää kipinöiden ryhdikkään neitosen kasvoille saaden tämän hetkeksi hämilleen.

Kiviportaiden yläpäästä kentältä kuuluu karjahdus ja aseen varmistin vapautuu. Juoksuaskeleita. Luotien kiitäessä yläviistosta kohti saa itämaalainen tyttörukka oman veitsensä aataminomenaansa. Sotku on melkoinen, mutta alapiha on nyt hoideltu. Samaan aikaan uhkaa tulla vähän liikaakin sotkua, sillä ilmassa kiitävät yhdeksän millimetrin teräsvaippaluodit kirpaisevat ikävästi kyljestä. Yksi luodeista repii jenkkakahvojen kyytipoikana kinnastaskunkin kahtia. Perkele soikoon!

Pienissä kentissä on vain kolme sektoria, joten kolme nopparundia riittänee. Suuremmissa alkaa tulemaan totisia hankaluuksia noppien riittämisen kanssa…

Porraskaiteen yli puskan puolelle, kädet yhä kiinni kaiteessa. Siitä takaisin ihmisten ilmoille portaikon yläpäässä. Tennarit naukuvat. Jengihuivilla kasvonsa verhonnut ruma pikkunilkki saa juuri ladattua käsiaseensa uudelleen, kun tyhjästä ilmestynyt koripallo pureutuu rokonarpisiin kasvoihinsa. Nenästä kuuluu outo, kimakka töräys. Veripurskeet vapautuvat ilmaan kuin voikukan siemenet pienen lapsen vielä niin viattomien huulten niitä puhaltaessa. Mieleen palaavat lapsuuden lämpimät kesäpäivät.

Kentän keskihyökkääjä kiitää kohti astalo oikosenaan — vain päätyäkseen oitis niskalenkkiin ihmiskilveksi. Ase hänellä onkin jo valmiina kädessään, siispä heittolaukaus kohti nurkan takaa ilmestynyttä roistoa joka lähestyy juosten. Ei osu, joten hänet tuupataan juoksijalle esteeksi. Tuupertuvan kropan avustamana rekkisrouva ponkaisee ilmaan ja nasauttaa juoksijaa lenkkitossulla leukaperiin. Äänistä päätellen niskansa venähti pahemman kerran. Loppuipa säntäilykin viimein.

Koripallokentällä makaa nyt kaksi jengiläistä tiedottomana, kadulla korisee toinen mokoma. Vielä riittäisi virtaa ennen kyttien saapumista. Hän astuu sisään varastokopin hämärään. Katseet kohtaavat pakoreittiä hapuilevan, hyvin syöneen vedonvälittäjän kanssa. Hän tarttuu ovenpielestä löytyvään bensakanisteriin, roiston perääntyessä niin syvälle kopin nurkkaan kuin vain fyysisesti mahdollista.

Hän poimii verkkaisesti savukkeen huulilleen runtatusta askista ja sytyttää sen.

”Haluan vastauksia.”

Vengeancessa viimeiset lopputaistelut käyvät jo melkoisen kuumana, kun vatipäitä paukkii joka nurkalta niskaan. Läsnä on totinen vaara jopa kuolla ennen kuin saa kostonsa toimitettua.

Viikatemies lepää vasta kun korina lakkaa

Kostoretki jatkuu kaupunginosasta toiseen, kunnes kaikki alemman pomotason väärintekijät on saatu tilille kolttosistaan. Ennen viimeistä loppufinaalijuoksua päästään kokemaan vielä kertaalleen aiemmin nähty montaasivaihe. Siinä pelaaja pääsee hiukan valmistautumaan seuraavaan koitokseen matkalla kohti kovinta pääpomoa ja hänen kätyreitään.

Kostoretki vaikeutuu loppua kohden, sillä useimmat koetut vammat eivät enää parane, mikäli mielii saada aseita ja taitoja loppurosvoja vastaan. Rikollisliiga on nyt hälytystilassa ja on iskettävä nopeasti uudelleen ennen kuin ehtivät kerätä joukkonsa. Näin ollen pelihahmo jatkaa koko ajan huonokuntoisempana verissä päin kohti päämääräänsä — aivan kuten leffoissa.

Loppupisteytyksessä verrataan pointsitaulua kunkin kostajahahmon soolomissiokorttiin. Tältä kostoretkeltä kerätyillä 27 pisteellä saavutettiin nipin napin Vengeance!-taso, joten kyllä sitä kai ihan kivasti tuli kuolemaa kylvettyä. Ja sitten vaan hotellille syömään lammasta.

Tarina päättyy pisteisiin

Kun viimeinenkin pomo on kaadettu ja kosto saatu, pisteytetään pelaajan kokonaissuoritus. Sinällään vähän tylsä ratkaisu, mutta tällaisissa putslepeleissä varmaan helpoin toteuttaa. Kostoretkissä on kuitenkin riittävästi satunnaistekijöitä, jotta niitä viitsii koittaa toistamiseenkin pistesaldon paranemisen toivossa. Sanoisin, että tässä pelissä se matka on kiinnostavampi kuin lopputulema.

Oletko päässyt pelaamaan peliä? Syntyikö melleviä tarinoita? Tuliko käkeen?